Jäähyväiset Lampungille

Heräsimme kukon laulun aikaan matkataksemme yhden oppilaan häihin Bandar Jayan kaupunkiin, joka sijaitsee Keski-Lampungissa. Kolmen tunnin automatkan jälkeen saavuimme pienoisten mutkien kautta hääpaikalle. Meitä odottivat seisova pöytä todella tulisine ruokineen. Polttavan ruoan jälkeen oli aika kuville hääparin kanssa. He olivat pukeutuneet upeisiin kullanpunaisiin Lampungin asuihin, joita ”siger” eli Lampungin kruunu koristi. Tätä kruunua näki joka paikassa, koska paikallislain mukaan kruunun piti koristaa jokaista julkista rakennusta.

Yllätyksekseni kuvien jälkeen suuntasimme kotia kohti. Emme ehtineet olla kuin tunnin häissä ja meitä odotti taas kolmen tunnin ajomatka! Kaverini selittivät, että häät kestävät pari päivää. Vieraat tulevat vain jättämään lahjat, nauttimaan pöydän antimista ja ottamaan potretin hääparin kanssa. Taitaapa olla hääparille raskasta seisoa kaksi päivää kaiken kansan kuvattana. Häihinhän normaalisti kutsutaan yli neljä sataa vierasta!

Viikkoa myöhemmin vierailin uudestaan samaisen Bandar Jaya- kaupungin laitamilla isäntäperheen tytön vanhempien kodissa. He omistivat pienen maatilan ja saivat elantonsa maanviljelystä kuten moni muukin kyläläinen. Maatilan eläinten matkiminen oli hitti hänen siskonpoikansa kanssa yhteisen kielen puuttuessa. Hän esitti minulle kuda lumping-tanssin, jonka olin aikaisemmin nähnyt kylän päällikön luona aikuisten miesten esittämänä. Hän kiintyi niin paljon uuteen tätiinsä, että kävi muutaman kerran itku kurkussa tytön vanhempien luona perääni kysymässä. Lupasinkin tälle 3-vuotiaalle kirjoittaa bahasan kielellä kortteja eri maista ja tulla uudestaan vierailemaan.

Bandar Jayasta kiiruhdimme AIESEC-seminaariin, jossa pidin motivaatiopuheen uusille kv. järjestön jäsenille. Johtamiskoulutusten lomassa sain kokea ensimmäistä kertaa elämässäni kiinalaisten lamppujen lähettämisen iltataivaalle.

Viimeisellä viikolla vierailimme kauniilla rannoilla oppilaideni sekä isäntäperheeni kanssa. Ajoimme melkein kaksi tuntia moottoripyörillä päästäksemme Pasir Timbalin rannalle. Siinä alkoi kyllä takamus puutua, kun ilman pysähdyksiä kiidimme valta- ja pikkuteitä rannikkoa pitkin. Moottoripyörästä valokuvaamiseni oli ajoittain vaarallista ohittaessamme karjarekkoja, bambukeppejä tai laatikoita kantavia moottoripyöriä taikka viisihenkisiä perheitä. Lapset seisoivat moottoripyörän kyydissä tietenkin ilman kypärää.

Päästyämme kohteeseen kruisailimme vielä moottoriveneellä avomerellä olevaan Pasir Timbaliin, joka kirjaimellisesti tarkoittaa ”hiekka ilmestyy”. Tämä kuvasi hyvin rantaa, joka oli meressä oleva matalikko, johon oli kasautunut hiekkaa rannaksi asti. Kohta kahlasimme vaatteet päällä veteen, koska muslimimaassa ei ole soveliasta hillua uimapuvun taikka bikinien kanssa julkisilla paikoilla.

Oppilaani kiikuttivat minut myös Batu Butu -vesiputouksille. Retki muodostuikin yhdeksi kuvanottosessioksi, paikalliset kun niin rakastavat kuvien varsinkin selfieiden ottamista. Karaokessa käynti muodostui myös kuvanottosessioksi. Oppilaat räkättivät, kun kehnosti ”räppäsin” Pitbullia. Heidän mielestään se oli niin hauskaa, että sainkin joka karaokekerralla vetää räppiosuudet. Karaokehan on paikallisten rakastama viihdyke.

Viimeisinä päivinä juoksin pää kolmantena jalkana rehtorin puheilla, oppilaiden järjestämässä Lampung-tanssiesityksessä ja jäähyväislounaalla sekä vetämässä viimeiset kulttuurien välisen ymmärryksen työpajat. Kävinpä postista viimeisena päivänä hakemassa äitini lähettämän kirjeen, joka oli kahdeksi viikoksi juuttunut Indonesian tulliin! Onneksi pysäytettiin kirje sattumalta paikallisessa postikonttorissa ja seliteltyäni Muumeista tullivirkailijalle sain kirjeen Muumi- ja Suomikortteineen hyppysiini! Ehdittiinpä vierailemaan myös orpokodissa lahjoittamassa vaatteita sekä pitämässä motivaatiopuheita. Itse pidin puheen osaksi bahasaksi, osaksi englanniksi, mikä sai monet (minut mukaanlukien) kyyneliin. Minusta kun indonesialaisissa nuorissa on niin paljon potentiaalia, niin innokkaita, intohimoisia ja lahjakkaita kuin ovat!

Tiedekunta sekä AIESEC olivat järjestäneet kunniakseni jäähyväiset, joissa ruoka riitti, lahjoja jaettiin eikä itkusta meinannut tulla loppua. Oli haikea jättää oppilaani, joista monista kehkeytyi uusia kavereita, AIESEC-paikallisjärjestön jäsenet, isäntäperheeni sekä 3 ja 5-vuotiaat ”kummipoikani” taakse. Kyyneliä ei siis säästelty. Samalla olen iloinen, että pystyin inspiroimaan näitä nuoria unelmoimaan: pyrkimään ulkomaille kouluttautumaan, opiskelemaan ahkerammin englantia taikka kehittymään laulajana ja harrastelijanäyttelijänä. Olin myös iloinen, että pystyin laajentamaan heidän maailmankuvaansa ja kouluttaa heitä monikulttuurisuudesta, jonka tärkeyden he hyvin ymmärsivät Indonesian ollessa todella monikulttuurinen maa.

Pala sydämestäni jäi Bandar Lampungiin näiden nuorten kanssa!

Seuraavassa blogissa suunnataan Sundan kanavan kautta Jakartaan. Sieltä matka jatkuu jenkkikaverin kanssa Balille lomailemaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Arkistot
RSS SSS.fi uutisia